HUH HELLETTÄ!

Heinäkuussa on helteitä riittänyt. Nautin lämmöstä ja niin tuntuu nauttivan myös vanha selloni. Mitä lämpimämpää ja kosteampaa, sen paremmin se soi. Ilmankos tuo instrumentti on sielun veljeni.

Joskus minulta kysytään, että hui kauheaa, miten sellosi kestää lämpötilan vaihtelut kun lähden vaikkapa Aasiaan konsertoimaan. Hyvin se kestää, niin kuin minäkin. On oikeastaan sekä sellolleni kuin sen omistajalleenkin aina parempi mennä kosteaan ja lämpimään kuin kuivaan ja kylmään. Kosteasta kuivaan päin tultaessa muutoksia monesti tapahtuu. Itselläni ei ole suurempia ongelmia ollut, mutta olen kuullut muilta huippumuusikoilta, että sellon kielien korkeus on saattanut nousta jopa yli sentin kosteasta kuivaan tultaessa. Se onkin jo suuri ongelma, sillä millinkin nousu saattaa hankaloittaa soittamista merkittävästi. Niinpä toisilla on mukanaan eri korkuisia talloja, joita voi vaihtaa tarvittaessa ja näin säätää kielien korkeutta.

Olen ollut onnellisessa asemassa, sillä olen saanut soittaa huippusoittimilla jo nuoresta pitäen. Aloittaessani opinnot Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa 13-vuotiaana sain käyttööni Sibelius-Akatemian hienon Forster -sellon. Tuo arvosoitin avasi minulle kuin uuden maailman. Muistan sen vieläkin. Miten voi soittimen ääni olla niin jalo ja samettinen, kun vain hipaisee kieliä jousella? Ei tarvitse yrittää saada kaunista ja lumoavaa ääntä, se vain tulee kun antaa sen tulla. Onneni Forster -sellon kanssa jatkui useita vuosia, kunnes OKO -pankin taidesäätiö päätti antaa sellonsa käyttööni. Nyt olen soittanut jo useita vuosia Suomen Kulttuurirahaston ja Wihurin rahaston maksamalla sellolla. Onnellinen olen siitäkin, kun olen sen omakseni saanut.